Voihan hitsi. Kyllä muistan kun yläasteella yks kaveri löysi poikaystävän kissin sätistä. Ite olin kuitenkin aina ajatellut et kyllä ihmissuhteet luodaan irl-kontakteissa... Nyt kuitenkin puhuin puhelimessa yhden mun salaisen virtuaalirakastajan kanssa ja huomasin että vaikka ollaan sätätty ja meilattu ni on se vaan jännä juttu miten ihmiseen saa aivan erilaisen kontaktin kun vaikka esim. vaan kuulee sen äänen. Tuli ihan mielee yks edellinen suhteeni, jonka aluksi puhuin puhelimessa niin pitkään että äitille tuli soitto puhelinyhtiöstä, kun yhtäkkiä puhelinlaskut pompsahti...Siinä se suhde syveni, puhelimessa. No niin, enivei, miellyttävän kuulonen kaveri, todentotta.
Toiselta virtuaalipoikaystävältäni sain tänään valokuvan. Kalju ja parrakas. Suunnittelin heti tapaavani tämän kyseisen kaverin. Mitä lie kohtalon ivaa, kalju ja parrakas, hoho. Mikä kumma niissä kaljuissa viehättää... Varattu, toki, täytyy olla varovainen ettei vaimo saa tietää.
Kolmas virtuaalituttavuus, aivan tuore tapaus, vaikuttaa hänkin ihan asialliselta kaverilta. Se mihin hänessä ihastuin, oli se hienotunteisuus ja varovaisuus, jolla hän pinppaa lähti vonkaamaan. Hänellä oli kai taito rakentaa se illuusio, että tässä halutaan enemmänkin, tutustua ja jutella, ennen varsinaista tavoitetta, seksiä.
Ei mulla missään tapauksessa ollu koskaan aikomustakaan tavata näitä virtuaalipoikaystäviä, rakastajia, mitä lie vonkujia. Aikani kuluksi sinne sättiin päädyin. Vedättämään tyhmiä ihmisiä, olemaan mitä ikinä he haluaisivat. Ei tässä näin ollu tarkotus käydä. Kuulutan oikeen elämän puolesta!


Voin toki harjotella oikeeta elämää, livekontakteja, heti huomenna kun sedät tulevat ja vievät rakkaani, kultamussukkani, oma ihanan japaniasta adoptoidun fujitsuni pois. Kaks viikkoa, sanoivat. Huoltoon pitää viedä, helsinkiin saakka. Mitä sitä teki sillon ku ei ollu nettiä..? En muista enää.